Lion's Land

Tämä tarina on alunperin julkaistu Lion's Landin vanhalla foorumilla. Siirrän tarinani kuitenkin tänne talteen, joten siksi ja kaksi muuta löytyvät myös tältä uudelta foorumilta. Kommentteja saa laittaa edelleen.

Tulessa kohtalo

Auringonlaskun värjäämässä heinikossa kyyristeli leijona. Se jäljitti tamaania, joka hieman hermostuneena ruokaili vähän matkan päässä. Se ei kuitenkaan ollut niin hermostunut, ettei Malaka yrittäisi onneaan. Kellanvärinen naaras oli sopusuhtainen ruumiinrakenteeltaan ja leijonan sirosti muodostuneessa päässä vihreät silmät heijastivat auringonvaloa. Malaka liikahti jälleen eteenpäin, mutta heinän kahiseva ääni sai tamaanin säikähtämään ja juoksemaan pois. Huokaisten Malaka nousi seisomaan ja katsoi ruskean otuksen häipyvän maisemista. ”Taas turha odotus”, se mutisi ja lähti liikkeelle Jylhäkalliota kohti. Naaraan liikkuessa paljastui asia, joka osin esti sitä elämästä normaalia elämää: vasemmassa reidessä oli kohouma siinä kohtaa, missä reisiluu oli murtunut. Jalkaa särki aina, eikä Malaka voinut olla ajattelematta sen aiheuttajaa. Se oli nuorena, melkein aikuisuuden saavuttaneena, pudonnut saalistaessaan rotkoon, jolloin luu oli murtunut. Kuin ihmeen kaupalla luiden päät olivat osaksi luutuneet yhteen ja Malaka pystyi kävelemään. Vamma kuitenkin sitoi sen Jylhäkallion läheisyyteen ja naaras oli myös osaksi riippuvainen muiden leijonien sille kantamasta ruoasta. Näissä ajatuksissaan Malaka kiipesi Selenan ja Kraanlanin aikoinaan rakentamat portaat ja asteli sisälle Jylhäkallion luolaan.

Luola oli tyhjä lukuun ottamatta raskasrakenteista naarasta, joka makasi sen lattialla. ”Hei Hele”, Malaka tervehti naarasta ja ontui tämän viereen. Hele liikahti, jolloin näkyviin tuli kolme pentua imemässä ahnaasti maitoa äitinsä nisiltä. ”Hei Malaka. Muu lauma on metsästämässä”, Hele vastasi. Malaka laskeutui makuulle Helen viereen ja kaksikko oli hetken hiljaa. ”Yritin itsekin saalistaa, mutta epäonnistuin. Jos tämä pahuksen jalka –”, Malaka aloitti, mutta Hele vaiensi naaraan. ”Shh. Tiedät, ettei kukaan voi sille enää mitään. Olet onnekas, kun pystyt ylipäätään kävelemään”, kolmen pennun emo sanoi. Malaka oli juuri vastaamassa siihen, kun ulkoa kuuluvat äänet keskeyttivät sen. Lauma palasi pettyneenä. Useamman tunnin saalistus ei ollut tuottanut tulosta. ”Suuret laumat ovat kadonneet, emmekä löytäneet kuin muutamia isompia eläimiä. Ehkä etelän tuli on ajanut ne pois”, kertoi muuan naaras Malakalle ja Helelle. Sen yön kaikki nukkuivat nälkäisinä.

Aamulla Jylhäkallion leijonat kokosivat metsästysryhmän ja lähtivät saalistamaan. Ryhmä sai kaadettua pienen antiloopin, mutta ruokaa ei silti riittänyt tarpeeksi. Sen päivän kuluessa verkkaan leijonat tuon tuostakin katselivat etelään ja yrittivät tavoittaa sieraimiinsa savun hajua. Etelän suurista tulista ei kuitenkaan saatu mitään havaintoa, mutta yleisesti uskottiin, että kasvinsyöjät olivat jotenkin vaistonneet uhkaavan tilanteen ja poistuneet. Useat rukoilivat Selenalta ja Kraanlanilta, että nämä pelastaisivat Jylhämaan tulen hävitykseltä. Auringon laskiessa taivaan punainen väri ei hävinnyt, vaan pysyi koko yön kertoen tulipalon lähestyvän. Leijonien mieliala laski edelleen ja lauman keskuudessa alettiin supista Jylhäkallion jättämisestä. Malaka oli kuitenkin päättänyt jäädä hinnalla millä hyvänsä. Miten se olisi muutenkaan päässyt pakoon vammansa kanssa?

Kuu ei ollut vielä laskenut, mutta aurinko teki nopeasti nousuaan. Malaka hätkähti yhtäkkiä hereille. Jalassa tuntui viiltävä kipu, mikä ei kuitenkaan saanut sen omistajalta enempää huomiota kuin huokauksen. Malaka heittäytyi uudelleen kyljelleen, mutta kaikki ei ollut kunnossa. Suoraan naaraan kuonon edessä oli tassupari. Mustat kynnet kimaltelivat luolan suuaukosta tulvivassa valossa. ”Heeeeeetkonen…” Malaka sanoi ja nosti katseensa. Tumman jaden väriset silmät tuijottivat takaisin suurikokoisen leijonauroksen päästä. ”Minä tunnen sinut”, Malaka sanoi Kraanlanille noustessaan, ”olet Kraanlan.” Kraanlan nyökkäsi ja astui askeleen taaksepäin antaakseen Malakalle tilaa. ”Olen täällä, koska minulla on sinulle tehtävä”, uros sanoi ytimekkäästi.

”Tule kanssani jyrkänteelle, niin näytän.” Malaka askelsi ulos luolasta tuskin edes huomaamatta, ettei yksikään toinen leijona herännyt sen ja jumalan melko kovaääniseen keskusteluun. Kraanlan odotti Jylhäkallion päässä ja avasi suunsa Malakan onnuttua sen vierelle. ”Näetkö tuon joen tuolla?” uros kysyi ja naaras nyökkäsi. ”Sinun tulee padota joki niin, että vesi leviää eteläisille tasangoille ja sammuttaa tulen.” ”Mutta en minä voi tehdä sitä! En ole edes käynyt noin kaukana sitten… sitten onnettomuuden”, Malaka protestoi, mutta vaikeni sitten. Naarasta hävetti niin kyvyttömyytensä tehdä mitään normaalisti. ”Miksi minä?” se kysyi hiljaa. ”Koska sinä olet oikea. Juokse suoraan sinne ja pidä kiirettä. Tiedät kyllä, mitä pitää tehdä perillä”, Kraanlan vastasi. ”Mutta…” Malaka protestoi saaden vastaukseksi vihaiselta kuulostavan karjaisun ja läimäytyksen olkapäähänsä. Läimäytyksen seurauksena Malaka putosi reunan yli. Naaras avasi suunsa huutoon, mutta sulki sen huomatessaan laskeutuvansa pehmeästi maahan.

Malaka ei heti lähtenyt liikkeelle, vaan kokosi hetken ajatuksiaan. Leijona ilmiselvästi oli ollut Kraanlan, siitä ollut epäilystäkään. Malaka nosti katseensa, mutta ei nähnyt jumalaa. ”Ihan kuin hän ei koskaan olisi edes ollut täällä”, se mutisi hiljaa. Yksi todiste kuitenkin oli jäänyt: Malakan vasemmassa lavassa oli neljä vertavuotavaa haavaa Kraanlanin kynsien jäljiltä. Naaras ei kuitenkaan välittänyt niistä, vaan käänsi katseensa joen suuntaan. Naaraan ottaessa ensimmäisiä, kokeilevia askeleita (”En minä kuitenkaan jaksa sinne asti”) se huomasi takajalkansa oudosti parantuneen. Pari seuraavaa askelta aiheutti hymyn naaraan kasvoille. Sitten tuo voiman täyttämä leijona ampaisi matkaan täyttä vauhtia, tuntien elpyvänsä kivuttomuudesta. Ruoho vilisi sen silmien edessä ja joen kimmeltävät ääriviivat alkoivat hiljalleen kirkastua. Päästyään joen rantaan Malaka pysähtyi. Se ei tuntenut kipua eikä väsymystä, vaan veti ilmaa keuhkoihinsa syvin henkäyksin ja tarmokkaasti. Joen ruskeavetinen pinta levittäytyi sen silmien edessä. Kuivuuden takia joki oli puolta kapeampi kuin sadekaudella, mutta vesi virtasi silti siinä tasaisesti. Yö oli kietoutunut maan ylle peittäen sen unohduksen vaippaan. Aamulla elämä alkaisi jälleen uudelleen, mutta nyt Malaka ei nähnyt ristinsieluakaan.

Malaka seisoi rannalla pitkän aikaa miettien. Se ei pohtinut niinkään sitä, miten pystyisi vaan sitä, miten onnistuisi. Sitten se kirkastui naaraan mieleen. ”En tiedä, mistä sain ajatuksen, mutta se toimii!” Malaka sanoi ääneen itselleen ja lähti juoksemaan joen viertä etelää kohti. Etelässä joki kaartui voimakkaasti itää kohti. Veden virtaus oli kuluttanut joentörmää. Malakan tarvitsisi vain romahduttaa törmä alas ja estää veden kulku. Vesi nousisi pian yli äyräidensä ja sammuttaisi lopulta tulipalon, joka näkyi jo taivaanrannassa. Malaka ryhtyi tuumasta toimeen ja matkasi törmän päälle. Enimmäkseen hiekasta koostuva maa pysyi pystyssä kasvien muodostaman juuriverkoston avulla. Törmä oli vaarallista aluetta, mutta Malaka ryhtyi siitä huolimatta repimään paksuja juuri irti maasta. Juuri juurelta, leuat ja kynnet särkien ja verillä Malaka työskenteli tunti tunnilta. Se ei huomannut kuun pysyvän paikallaan ja yön yhä jatkuvan. Lopulta, monen ajanhetken jälkeen, naaras puraisi poikki viimeisen juuren ja veti sen irti hiekkaisesta maaperästä. Koko törmä sen alla luhistui kerralla vieden mukanaan mahtavia puita, tonneittain hiekkaa ja yhden leijonan. Malaka syöksyi veteen ja joutui saman tien loukkuun pinnan alle hiekan haudatessa naaraan. Paniikissa se yritti päästä pois, mutta turhaan. Ilma sen keuhkoista alkoi loppua. ’Tähänkö kaikki päättyy’, se ajatteli ja tunsi tajuntansa hämärtyvän.

Sitten se tunsi jonkun tarttuvan sen niskanahasta. Ääni, joka oli kirkas vedenkin alla huusi sanat: ”Alú nah kesqueh! Tuosör é hiwknháh!” Hiekka väistyi ja Kraanlan sai vietyä Malakan pintaan. Uros kipusi rantaan ja retkahti koko painollaan Malakan päälle. Vesi purkautui ulos naaraan keuhkoista ja vavisten se veti henkeä. ”Kiitos”, naaras sai soperrettua ennen kuin menetti jälleen tajuntansa. Kraanlan seisoi hetken Malakan vierellä kuin hiljainen vartija ja nosti sitten jylhäläisen selkäänsä.

”Onko hän hereillä?” ”Mitä yöllä tapahtui?” ”Katsokaa, hän avaa silmänsä!” Äänet Malakan ympärillä kovenivat naaraan avatessa silmänsä. Koko leijonalauma seisoi sen ympärillä hymyillen. ”Huomenta Malaka! Teit rohkean teon viime yönä. Kraanlan toi sinut aamulla Jylhäkalliolle ja kertoi kaiken”, Helen tuttu ääni nousi esiin leijonien keskeltä. Malaka hymyili takaisin.
*
”Kauan eläköön Tulen mestari! Hän, joka pelasti Jylhämaan!” leijonat karjuivat myöhemmin kuorossa levittäen uutisen halki koko kuningaskunnan. Malakan nimi oli vuosien ajan kaikkien huulilla. Kaikki tunsivat tuon ontuvan naaraan (seuraavana aamuna Malaka oli huomannut vammansa palanneen), jonka vasemmassa olassa oli neljä pitkää arpea jumalan kosketuksen jäljiltä.